Kirjat Kulttuuri

Viimeinen kirjani – Kirjoituksia elämästä

Olin odottanut kroonista syöpää sairastavan Astrid Swanin kirjan julkaisua siitä saakka, kun ensimmäisen kerran luin aiheesta. Mutta on pakko tunnustaa, että aluksi minun oli vaikea päästä sisään kirjaan.

Odotuksia 

Osaltaan vaikeus johtui siitä, että aloitin kirjan lukemisen junamatkalla ja minua vastapäätä istunut, jaloviinapullosta puolet jo tyhjentänyt mies halusi kirjan kannen nähtyään koko ajan keskeyttää jutellakseen elämästä ja kuolemasta.

Toinen syy oli ennakko-odotukseni. Lähdin lukemaan kirjaa olettaen sen olevan kertomus syövästä ja ajatuksista parantumattoman sairauden kanssa elämisestä sekä kuoleman kohtaamisesta. Kävikin ilmi, että kirja oli vähän sitäkin, mutta lisäksi jotain ihan muuta ja paljon kaikkea.

Kolmeensataan sivuun mahtuu koko elämä, tai oikeastaan monia elämiä, useiden sukupolvien muodossa. Onneksi minun ei tarvitse tiivistää yhteen tekstiin kirjan koko antia. Syöpä-lehden verkkosivuilla julkaistavassa jutussa keskityn syöpään ja sairastamiseen (lisään linkin kun juttu on julkaistu), tässä bloggauksessa taas muihin asioihin. Kirjassa on kaksi kantavaa teemaa, jotka kietoutuvat toisiinsa: vaiettujen aiheiden esiin tuominen ja rohkeus elää omanlaista elämää.

Vaietut aiheet 

En viitannut alussa sattumalta humalaiseen junamatkaajaan. Alkoholi on kirjassa vahvasti läsnä Swanin kertoessa lapsuudestaan mielenterveysongelmista kärsivän alkoholisti-isänsä kanssa. Perheessä oli muitakin ongelmia ja pieni Astrid haaveili, että pääsisi pois. Kukaan ei tullut apuun, karua kyllä. Lasinen lapsuus heijastuu koko elämään. Alkoholismiin sekä mielenterveysongelmiin liittyy myös sukupolvesta toiseen jatkuva väkivalta. Kuoleman väistämättömyys pakottaa Swanin katkaisemaan vaikenemisen kierteen.

Kirjassa avataan raskaita aiheita ja kuvataan rikkoviakin tekoja. Tärkeä oivallus onkin se, että kukaan ei ole kokonaan hyvä tai paha. Ihmiset tekevät erilaisia tekoja ja ovat sidoksissa menneisyyteen: taustalla vaikuttavat aiempien sukupolvien kokemukset. Ja samalla oma elämä jatkuu kerrostumissa jäljellä jäävien ja vielä syntymättömienkin ihmisten elämissä.

Omanlainen elämä

Swan kertoo kirjassa avoimesti myös parisuhteeseen liittyvistä tabuista. Siitä, miten rakastui 19-vuotiaana itseään 16 vuotta vanhempaan mieheen, joka oli heidän tutustuessaan naimisissa ja pienen lapsen isä.  Ikäeron ja elämäntilanteen lisäksi pahennusta herätti myös miehen ruskea ihonväri. Swan ryhtyi hädin tuskin parikymppisenä äitipuoleksi, nauttien roolistaan suuresti. Parisuhde jatkuu yhä, mutta aina ei ole ollut helppoa. Swan kertoo parisuhteeseen liittyvistä epäilyistä ja vaikeuksista vailla kaunistelun taakkaa.

Swan on elänyt omannäköistään elämää. Taiteilijana hän on ollut tinkimätön, vaikka muiden (yleensä miesten) ohjeita ja pyyntöjä noudattamalla olisi voinut saavuttaa toisenlaista menestystä. Oman tien kulkeminen korostuu parantumattoman sairauden myötä ja konkretisoituu valkoiseen flyygeliin. Mitä siitä, vaikka muiden mielestä ei olisi järkevää ostaa hienoa, kallista soitinta, jota ei ehkä kovin montaa vuotta ehdi soittaa!

Viimeinen kirjani.jpg

Ei ihan helppo kirja

Swan ei päästä lukijaa helpolla. Hän ei kirjoita miellyttääkseen. Kuoleman läheisyys antaa mahdollisuuden ja pakottaa sanomaan juuri sen, mikä on sanottava. Vaikka joku pahoittaisi mielensä menneiden tapahtumien julkisesta avaamisesta. Vaikka illuusio nöyrästi syövän ja kuoleman kohtaavasta perheenäidistä murenisi. Vaikka lukija välillä pitkästyisi feministisen kirjallisuuden esittelyyn tai pohdintaan taiteen tekemisen syvimmästä ulottuvuudesta. Kaikesta välittyy rehellisyys.

Kirja ei etene lineaarisesti, vaan rakentuu seitsemän teeman ympärille. Swan tuo lukijalle nähtäväksi kohtauksia elämästään. Nämä kohtaukset rakentuvat pienten, ehkä mitättömältäkin tuntuvien muistojen ja tunnelmien ympärille, mutta kasvavat merkityksellisiksi osiksi tarinaa ja elämää muodostaen eheän, erittäin kauniisti ja taidokkaasti kuvaillun kokonaisuuden. Tai niin eheän kokonaisuuden, kuin elämä nyt kaikessa sattumanvaraisuudessaan ylipäänsä voi olla. Jos kirjoittaisin kirjan, haluaisin rakentaa sen juuri näin. Yhtä kauniiden ja oivaltavien lauseiden kirjoittamisesta en uskalla edes haaveilla.

Tärkeintä on taide

Aivan kuten aiemmin tiivistin Paul Kalanithin kirjan Henkäys on ilmaa vain tarkoituksen, myös tämä kirja on kirja kirjoittamisen tärkeydestä. Tai oikeastaan, tämä on kirja kaikenlaisen luovuuden tärkeydestä, kirja taiteen tekemisen välttämättömyydestä. Ja vaikka Kalanithin ja Swanin kirjat ovat hyvin erilaisia, myös tämä kirja on vahvasti kirja elämästä, ei kuolemasta.

Henkäys on ilmaa vain julkaistiin postuumisti. Swan sen sijaan on hyvin vahvasti elossa ja vaikka tulevasta ei kukaan tiedä, juuri tällä hetkellä hänen tilanteensa on vakaa. Julkaisutilaisuudessa Swan kertoi kirjan nimen tuntuvan hänestä nykytilanteessa hieman mahtipontiselta. Haastattelija ehdottikin, että ehkä tämän osoittautuu ensimmäiseksi, ei viimeiseksi kirjaksi.

Kirjoittamisen lisäksi Swanin taide saa muotonsa musiikkina. Aiemmin esittelin minuun suuren vaikutuksen tehneen From The Bed and Beyond -levyn ja konsertin, jotka molemmat avautuivat kirjan luettuani ihan uudella tavalla. Tällä viikolla on julkaistu musiikin ja kroonisen syövän yhdistämän duon Swan/Koistinen tuore ep-levy.  Levy, jonka kappaleita Swan lienee säveltänyt uudella, valkoisella flyygelillään.

 

 

0 comments on “Viimeinen kirjani – Kirjoituksia elämästä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: