Olen viime aikoina miettinyt virheiden tekemistä. Erityisesti vuorovaikutustilanteissa, ylipäänsä ihmisten kanssa toimiessa. Usein tilanteet liittyvät työhön ja johtamiseen. Miksi sanoin näin? Miksi en sanonut mitään? Miksen osannut ajatella asiaa toisesta näkökulmasta?
Virheistä oppii. Siitä on kirjoitettu kirjakin, jossa mokat nähdään mahtavina ja työpaikalle luodaan virheistä oppimisen kulttuuri. Mutta oikeasti – kuka haluaa mokata? Kyllä onnistumisistakin oppii. Ja onko pakko koko ajan oppia?
Muiden virheitä on paljon helpompi sietää kuin omia. Ei se ollut iso juttu. Tuollaista sattuu. Hetken päästä kukaan ei muista. Voi kuule, minullekin on käynyt noin.
Tiedättekö, missä viisaus asuu? Ei virheissä, vaan lapsissa. Tyttäreni teki listan hyvän ystävän ominaisuuksista. Ensimmäinen kohta pysäytti minut.
Hyvä ystävä on epätäydellinen.
Miten totta! Toivooko joku ystävänsä olevan täydellinen? Ja mitä se täydellisyys kenenkin näkökulmasta on? Jos jotain olen oppinut, niin sen, että ihmisten käyttäytymistä ja ajatuksia on mahdoton ennustaa. Turha edes yrittää. Parempi vain havainnoida ja hyväksyä. Tälläistäkin voi olla, näinkin voi asiat kokea.
Kukaan ei ole kokonaan hyvä tai paha. Ei siis myöskään täydellinen. Tästä lähtien olen suosiolla epätäydellinen johtaja, työkaveri, ystävä, kumppani, vanhempi. Yritän parhaani, mutta hyväksyn epätäydellisyyden itsessäni yhtä armollisesti kuin muissakin.
Photo by Holger Link on Unsplash
Pelasta maailma 
0 comments on “Epätäydellisyyden ylistys”