Veitola – Sukupolvikokemuksia ja samaistumispintaa työorientoituneille

Olen aina tykännyt Maria Veitolan tyylistä kirjoittaa ja ahminut lehdistä etenkin hänen työelämää käsitteleviä kolumnejaan. Mutta tätä kirjaa olisin tuskin lukenut ilman sen ympärillä vellonutta somehypetystä – Veitolalla on laaja ihailijajoukko, johon myös iso osa oman someyhteisöni jäsenistä (lähinnä naisista) lukeutuu.

Tunnistettava ääni

Somessa moni kertoo lukemisen sijaan kuunnelleensa kirjan. Äänikirjat ja podcastit ovatkin kovassa nousussa. Tämä kirja pääsee kuitenkin oikeuksiinsa painettuna, jolloin kolumnien, kommenttien ja kirjaa varten kirjoitettujen tekstien vuoropuhelu tulee hyvin esiin. Pidän huolitellusta, tinkimättömästä taitosta sekä pienestä kikkailusta tekstin asettelussa ja fonteissa, olenhan Veitolan tapaan esteetikko. Puhekielisyyskään ei ihme kyllä ärsytä, vaan tuo tekstimuodossakin esiin Veitolan oman, tunnistettavan äänen.

Kustantajan sivuilta löytyy ääninäyte:

Onnellisuutta etsimässä 

Kirjan ydinajatuksena on omannäköinen elämä. Omaa tietä etsiessä sisäinen palo yhdistyy kapinaan. Elämä on ennemminkin seikkailu kuin etukäteen suunniteltu matka suorituspisteeltä toiselle. Eteenpäin ajaa itsensä toteuttamisen tarve ja onnellisuuden etsiminen. Matkalla kokee ajoittain olevansa hukassa ja yksin, vaikka ympärillä olisikin ihmisiä.

Elämää on syytä elää joka päivä juuri niin kuin haluaa, kannustaa Veitola, enkä voi olla ajattelematta parantumattomasti sairaiden ikätovereiden ajatuksia. Intohimoaan kannattaa toteuttaa, vaikka tie ei olisikaan se kaikkein kevyin: ”Mikään ei ole pelkästään helppoa ja kivaa, eivät varsinkaan ne asiat, jotka tekevät onnelliseksi.” Hyvä elämä ei ole helppo elämä.

Veitola muistuttaa, että kaikki eivät intohimoaan löydä työstä, vaan toteuttavat sisäistä paloaan vapaa-ajalla. Tällöin työn tehtävä on mahdollistaa merkityksellisen elämän eläminen, ei tarjota merkityksellisiä kokemuksia. Mutta entäpä jos intohimoa ei ole (vielä) löytänyt? Millaista sellainen elämä on? Helpompaako?

Sukupolvikokemus

Veitolan oman tarinan kautta kirja tulee tiivistäneeksi meidän työelämäorientoituneiden nelikymppisten sukupolvikokemuksen. Emme tyydy vanhempiemme tavoin varmaan ja tavalliseen työuraan, vaan etsimme merkityksellistä työtä, jossa saamme toteuttaa itseämme. Mutta lama-ajan värittämän aikuiseksi kasvamisen myötä olemme samalla kiusallisen tietoisia työelämän epävarmuudesta.

Työtä kohtaan tuntemamme intohimon yhdistyminen suorittamiseen ja itsensä ylittämisen sisäiseen paineeseen johtaa valitettavan helposti loppuunpalamiseen. Sairastumme sairauksiin, joita aiempi sukupolvi ei edes tunne. Haasteena on osata suhtautua työhön vähän vähemmän vakavasti. Veitola muotoilee tavoitteen näin: ”Minä haluan ajatella, että työ on aikuisen leikki”.

Työelämän lifestyleä

Joku saattaa poimia kirjasta luettavakseen ensisijaisesti vanhemmuuteen, parisuhteeseen tai vaikka tyyliin ja pukeutumiseen liittyvät kolumnit. Minua sen sijaan  – yllätys, yllätys – puhuttelivat eniten työhön liittyvät tekstit.

Johtamis- ja työelämäkeskustelu on usein kovin vakavaa ja keskittyy työn ja vapaa-ajan kahtiajakoon. En myöskään syty Kauppalehti Option urahaastattelujen kaltaisista menestystarinoista. Kaipaan työelämään liittyvää kevyempää lifestyle-pohdintaa. En kuitenkaan niin kevyttä, jota naistenlehdet businesspukeutumisvinkkeineen ja merkkilaukkuesittelyineen tarjoavat.Tähän tarpeeseen niin Veitolan kirja kuin kolumnitkin vastaavat.

Samaistumispintaa

Kirjan esipuheessa (ja tuossa ääninäytteessä) Veitola kertoo uransa alun oivalluksesta: ”Ympäröivää maailmaa voi peilata omien ajatusten kautta ja välittää sen tiedon ja fiiliksen sitä kautta kuuntelijoille, katsojille – tai lukijoille.” Hän kertoo kolumnien olevan myös päiväkirja, jonka riveiltä ja rivien välistä voi lukea paljon.

Jälleen tunnistin itseni – ainakin minulle nämä bloggaukseni ovat tavallaan kolumneja, tavallaan myös päiväkirja. Tässä piileekin kirjan ydin – sen sivuilta löytää itsensä, ihan kuten Veitola takakannen tekstissä kiteyttää: ”Mä luulen, että löydät monta juttua, jotka saa sut ajattelemaan ja joihin sä voit samaistua.”

Kirjailijan kuva: Katri Kapanen / Johnny Kniga Kustannus