Järjestöt

Mutta mitä mä saan?

Pienessä järjestössä niukkien resurssien kanssa kamppaillessa totuin siihen, että yhteistyö oli elinehto. Lisäksi se on useimmiten myös tosi hauskaa, ei tarvitse yksin tuskailla.

Yhteistyön luulisi olevan järjestötoimijoille itsestäänselvää, mutta aina välillä havahdun toisenlaiseen todellisuuteen.

”Ei meidän tarvitse tehdä yhteistyötä sotessa. Meillä on suhteet vaikuttajiin, voin koska tahansa ottaa yhteyttä heihin.”

”Meidän yhdistys on aina ollut näissä työryhmissä mukana, millä perusteella tänne nimitetään uusia? Kuka ylipäänsä saa nimittää edustajia työryhmiin?”

”Ei ole mitään yhteistä järjestöjen asiaa. Ihan turha sotessa korostaa järjestöjen asemaa, kukin ajakoon oman kohderyhmänsä etua.”

”Ei minulla ole aikaa tehdä yhteistyötä, omassa järjestössä on ihan riittävästi töitä.”

Kuplia ja kuppikuntaisuutta

Nämä kaikki ja monta muutakin väitettä olen kuullut, kun olen sinisilmäisesti olettanut, että järjestöyhteistyö on suorastaan välttämätöntä etenkin näinä sote- ja maakuntauudistuksen aikoina.

Onko kuppikuntaisuus ja omaan napaan tuijottaminen edes sallittua, kun useimman järjestön rahoitus tulee julkisista rahoista? Eiväthän järjestöjen edustamat ihmiset elä erillisissä kuplissaan, vaan sama henkilö kuuluu monen järjestön kohderyhmään. Jos halutaan edistää ihmisten hyvinvointia, parhaiten sen luulisi onnistuvan kokonaisvaltaisella otteella.

Enimmäkseen positiivista

Onneksi paljon enemmän on positiivista, ennakkoluulotonta suhtautumista. Järjestöjä yhdistävä tekijä voi olla samantapainen aihealue, sama koko ja toimialue tai vaikkapa halu jakaa messuosastojen kustannukset. Omassa työssäni yhteistyötä tehdään muun muassa syöpään, mielenterveyteen ja omaistyöhön liittyen.

Vaikuttamistyö on tehokkainta yhdessä. Tuskinpa päättäjät haluavat tavata kymmenen tai sadan järjetön edustajat, jos voivat tavata yhden henkilön, joka edustaa niitä kaikkia. Lempiesimerkkini tuloksellisesta järjestöjen vaikuttamisyhteistyöstä on Monimuotoiset perheet -verkosto.

Kukin tyylillään

Tietenkään yhteistyö ei ole pakollista. Mutta kaikilla ei ole valmiita läänityksiä, suhteita päättäjiin, isoja resursseja tai kattojärjestön tukea takanaan. Ja vaikka olisikin, muutoksen tuulet puhaltavat järjestösektorilla, ainakin mikäli aikoo olla mukana sote- ja makuvalmistelussa. Siellä järjestöyhteistyö on elinehto, kuten kirjoitin Emba Tampereen blogiin.

Minä uskon yhteistyöhön, yhteisöllisyyteen, avoimuuteen ja auttamiseen. Niiden aika on nyt enemmän kuin koskaan. Niiden avulla järjestöt menestyvät.

Loppuun vielä tamperelaista punkkia:

Kuva: Unplash

 

0 comments on “Mutta mitä mä saan?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: