Kilpailuvaltion kyydissä – millaisen yhteiskunnan haluamme?

”Jokaisella ihmisyksilöllä pitää nykyaikaisessa yhteiskunnassa olla samat mahdollisuudet oman persoonallisuutensa vapaaseen kehittämiseen.”

Näillä Pekka Kuusen kirjassa 60-luvun sosiaalipolitikiikka julkaistuilla sanoilla alkaa hyvinvointivaltion tilaa ja tulevaisuutta käsittelevä, Johannes Kanasen toimittama kirja, jonka saimme ennakkolukemistoksi Sote Emba -opintojen Hyvinvointipolitiikan vaihtoehdot -kurssille.

Kirjan toimittaneen Johannes Kanasen mukaan tavoitteena on monipuolistaa keskustelua suomalaisesta hyvinvointimallista. Lopussa Kananen esittää näkemyksiään ja parannusehdotuksia.

Mikä ihmeen kilpailuvaltio?

Kirjassa lähdetään ajatuksesta, jossa hyvinvointivaltio on vähitellen muuttunut kilpailuvaltioksi. Pekka Kuusen ihanne valtiosta, joka tarjoaa kansalaisille yhtäläiset mahdollisuudet, on jäänyt yksilökeskeisen taloustieteen jalkoihin.

”Kuten tässä teoksessa on esitetty, hyvinvointivaltiosta näyttää olevan tulossa kilpailuvaltio, jossa ihmiset ja yritykset kilpailevat toisiaan vastaan ja jossa valtio kannustaa kepein ja porkkanoin ihmisiä yhä parempiin suorituksiin,” summaa Kananen kirjan päätösluvussa.

Miksi terveys- ja hyvinvointierot kasvavat?

Vaikka sosiaalipolitiikkaa lukeneena ja yhteiskunnallista keskustelua seuranneena terveys- ja hyvinvointierot ovat tuttuja, järkytti minua silti lukea miten merkittävällä tavalla sosiaaliturvan kyky vähentää eriarvoisuutta ja köyhyyttä on heikentynyt. Iso osa suomalaisista tulee toimeen hyvin – puhutaan yhteiskunnan keskiluokkaistumisesta – mutta kuilu heikommin pärjääviin kasvaa koko ajan.

Kilpailuvaltion kielenkäyttöön kuuluvat kannustimet tarkoittavat eri ihmisille eri asioita. Hyvätuloisille ne tarkoittavat palkankorotuksia, heikkotuloisille sosiaaliturvan leikkauksia. Ajankohtainen esimerkki kannustimista on työttömien aktiivimalli.

Erityisen vakavaksi tilanne muuttuu, kun syntyy pahan kehä: köyhyys lisää sosiaalisia ongelmia, jolloin mielenterveys – ja terveysongelmat lisääntyvät ja tämä kaikki pahentaa eriarvoisuutta. Kirjassa on mielenkiintoista asiaa terveyseroista ja terveyspalveluiden uudistamisesta. Aihe vaatinee oman bloggauksensa, jotta tämä teksti ei paisu määrättömästi.

Erittäin huolestuttavaa – ja itse asiassa vaiettua – on se, että kaikkein huono-osaisimpia ihmisiä ei yhteiskunnassamme kukaan edusta eikä kuuntele. Käytännössä tämä on jäänyt lähinnä järjestöjen kontolle. Järjestöt taas ovat yleensä riippuvaisia yhteiskunnalta saamastaan rahoituksesta.

Eriarvoistumiskehitys on Kanasen mukaan sosiaaliturvapolitiikan suurin ongelma. Hän huomauttaa, että sotien jälkeinen hyvä yhteiskunnallinen tasa-arvokehitys on viime vuosikymmenten myötä kääntymässä päälaelleen. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla, vaan kehitys voidaan pysäyttää. Mutta ellei mitään tehdä, eriarvoistumiskehityksen vaikutukset ovat peruuttamattomia.

Tarvitaanko talouskasvua? 

Kirjan yksi kantava ajatus on se, että muutokset tapahtuvat ikään kuin itsekseen, vähän vahingossa, ilman suuntaa ja keskustelua. Taloustieteeseen vedoten aletaan toistaa joitain ”faktoja”. Poliitikkojen lisäksi myös media omaksuu nämä mantrat, kuin ne olisivat ainoa totuus vailla vaihtoehtoja. Hyvä esimerkki tästä on keskustelu kestävyysvajeesta.

Kestävyysvajeesta puhuttaessa on käsitelty vain määrää, ei laatua. Myöskään kestävyysvajeen laskentatavat eivät ole itsestäänselviä. Minkä olisi tarkoitus kestää, miten ja miksi, kysyy Vesa Sorsa artikkelissaan.

Ekologisista syistä johtuen hyvinvointimme ei voi enää perustua jatkuvalle materiaaliselle kasvulle. Teollistuminen ei voi jatkua ja maailma hukkuu jo nyt ylimääräisen tavaraan ja jätteeseen. On investoitava kestävään infrastruktuuriin, muun muassa uusiutuvaan energiaan ja joukkoliikenteeseen. Tämän toteutumiseksi valtion tulisi investoida tutkimukseen ja koulutukseen.

Myös työn luonne muuttuu. Väestön ikääntyessä monilla aloilla voi tulla työvoimapula. On mietittävä millainen työ on tulevaisuudessa ekologisesti kestävää ja hyvinvoinnin kannalta arvokasta. Kärjistäen: huonosti palkatut työntekijät myyvät epäeettisesti tuotettuja tavaroita henkilöille, joilla ei ole niihin varaa ja jotka eivät edes niitä tarvitse. Esimerkki on The Guardianin mielenkiintoisesesta artikkelista Post-work: the radical idea of a world without jobs, joka kannattaa ehdottomasti lukea tai kuunnella.

 

Mitä oikeastaan haluamme?

Tarvitaan keskustelua arvoista ja päämääristä. Tarvitaan näky tulevaisuudesta. Millaisen hyvintointimallin haluamme jatkossa? Haluammeko tasoittaa vai kaventaa tulo- ja hyvivoinitieroja? Ketkä saavat asioista päättää? Etenemmekö talouden vai ihmisten ehdoilla?

Hyvinvointimalli on luotu aikana, jolloin ihminen nähtiin tietyn ryhmän edustajana, jolla on elämäntilanteeseen liittyviä velvollisuuksia, esimerkiksi työttömän tehtävä on olla työelämän käytettävissä. Nykyään ihmiset kokevat ja haluavat kokea olevansa yksilöitä.

Pekka Kuusen alussa siteerattu ajatus onkin yksilöllisyyttä korostaessaan hyvin moderni. Persoonallisuuden vapaan kehittämisen ajattelen tarkoittavan jotakin, jota nykyään voisimme kutsua hyväksi elämäksi tai onnellisuudeksi. Filosofi Pekka Himanen on kehittänyt arvokkaan elämän indeksin, jolla arvioidaan bruttokansantuotteen sijaan yhteiskuntien kehitystä

Jotain tarttis tehrä, mutta mitä?

Kaikki ei ole vain yksilön omista pyrkimyksistä kiinni, vaan valtio voi luoda rakenteet, jotka auttavat ihmisiä toteuttamaan itseään ja omia yksilöllisiä päämääriään.

Hyvinvointierot johtuvat pitkälti tuloeroista ja varallisuuseroista. Yksi tapa tasoittaa tuloeroja on tietysti verotus. Kirjassa todetaan, että kokonaisveroaste on pienentynyt ja progressio vähentynyt, joten rikkaat ja köyhät maksavat lähes yhtä paljon veroja suhteessa tuloihinsa. Tämäkin on valinta ja voi kysyä kenen etuja se palvelee.

Varallisuuserojen johdosta ihmiset eivät ole lähtökohdiltaan samalla viivalla. Isossa-Britanniassa on kokeiltu lapsirahastoa varallisuuden uudelleenjaon toteuttamiseksi. Suomessa Ajatuspaja Libera on ideoinut vähän vastaavaa perustiliä. Sosiaalipoliitikko Juho Saari on esittänyt varallisuuteen perustuvan sosiaaliturvan kehittämistä.

Nykyinen sosiaaliturvamalli on pirstaloitunut. Perustulo olisi käytännöllinen, nykyaikaiseen yksilölliseen ajatteluun ja hyvinvointimallin henkeen sopiva ratkaisu. Toki perustulomalli pitäisi rakentaa huolella. Parhaimmillaan se voisi tukea ihmisiä tekemään ratkaisuja, jotka palvelisivat heidän omia yksilöllisiä tarpeitaan, mutta tuottaisivat myös yhteistä hyvää. Tällöin kyseessä olisi eettinen individualismi.

Kirjassa esitetään myös mielenkiintoinen idea sosiaalisten investointirahastojen perustamisesta. Hankkeet voisivat olla yksittäisten ihmisten ideoimia, laajempia yhteishankkeita tai yhdessä järjestöjen kanssa toteutettavia hankkeita. Tuloksena voisi syntyä asuinalueen viihtyvyyden parantamista, sosiaalisten ongelmien ratkaisemista tai kulttuurin edistämistä. Sosiaaliset investointirahastot sopisivat hyvin yhteen perustulon kanssa ja mahdollistaisivat ihmisten halun ideoida ja totetuttaa itseään tekemällä samalla myös yhteistä hyvää.

Kirjan viesti on selvä. Kilpailuvaltion ei tarvitse voittaa. Hyvinvointivaltiomalli voidaan valjastaa palvelemaan ihmisiä ja heidän tarpeitaan, jos niin halutaan.