Hei älä koskaan ikinä muutu

Jalkapallon mm-pronssiottelun alkua odotellassa satuin kääntämään tv:n ykköselle. Käynnissä oli Tangokuningatar-finaali. Oli kuin aika olisi pysähtynyt. Teinkö vahingossa aikamatkan menneisyyteen?

Tangomarkkinoilla on vuodesta toiseen samat biisit, sama laulutyyli, sama kapellimestari. Osa laulajistakin kilpailee ties monettako kertaa. Kilpailijoiden asut, korut ja kampaukset on stailattu samalla tavalla kuin  viime vuonna, viime vuosikymmenellä ja viime vuosituhannella. Lavan valoshow ja inserttien taustagrafiikka on vaivaannuttavan vanhanaikaista. Tangomarkkinoilla on kaikki niin kuin ennenkin.

Keväällä seurasin Uuden Musiikin Kilpailua. UMK:ssa musiikki on uutta ja monipuolista, osa kappaleista on kaukana valtavirrasta ja monet artistit ovat uusia kasvoja. Tuomariston stailaus on överi: Aija Puurtisen päässä on nähty niin lintu kuin vaikka mitä töyhtöjä. Toni Wirtanen sonnustautui omituisiin hattuihin ja kummallisiin laseihin.  Finaalissa nähtiin suurta showta ja uusinta tekniikkaa. Tv-toteutus oli vauhdikas ja monipuolinen, hauska ja kekseliäs. Kaikki eivät tykänneet, kaikki kokeilut eivät toimineet. Mutta eipähän ainakaan ollut sitä samaa vanhaa. Ja uudistuksia on taas tulossa: UMK:n formaatti muuttuu.

Ei, kyse ei ole nyt musiikista tai kilpailusta. Kyse ei ole ikäpolvistakaan. Tangomarkkinoita katsellessani nimittäin tajusin, että on olemassa kahdenlaisia ihmisiä: toiset arvostavat pysyvyyttä, toiset etsivät aina uutta. Toiset pysähtyvät aina tietyn ketjun kirjainyhdistelmä-huoltoasemilla, käyvät tutussa supermarketissa ja lomailevat samoissa lomakohteissa. He saavat aina sitä tuttua ja turvallista. Toiset hyppäävät tuntemattomaan: joskus kompuroivat, joskus eksyvät, joskus pettyvät, joskus löytävät jotain uutta ja mullistavaa.

Kliseisesti ilmaistuna muutos on toisille uhka, toisille mahdollisuus.  Kumpaa ajattelutapaa sinä edustat, Tangomarkkinoita vai UMK:ta?