Elämällä on tarkoitus

Luin yli vuosi sitten Hesarista Mikael Jungnerin haastattelun, joka käsitteli elämää ja kuolemaa. Jungnerin ajatukset kolahtivat tuolloin ja kolahtavat yhä. Hän on kohdannut kuoleman monta kertaa ja ehkä juuri siksi oppinut ymmärtämään elämää.

Jungnerin mukaan elämän tarkoitus – asia, jonka puolesta voi antaa henkensä – kumpuaa kolmesta lähteestä: geneettisesta tarkoituksesta, yhteiskunnallisesta tarkoituksesta ja omasta, itse etsittävästä tarkoituksesta.

Omien geenien siirtäminen ja lapsen kasvattaminen oman arvomaailman mukaan on mielestäni tavallaan helppo tarkoitus elämälle: kun minä kuolen, jatkuu elämä lapsissa. Kaikille se ei kuitenkaan riitä ja kaikille se ei ole mahdollista. Tahattomasti lapseton joutuu pohtimaan muita perusteellisemmin elämänsä tarkoitusta. Lapsettomuus voi johtua myös kumppanin puuttumisesta: mitä miettivät henkilöt, jotka vastoin tahtoaan elävät paitsi lapsettomina myös ilman puolisoa? Omat lapsetkaan eivät ole tae elämän jatkumisesta: mitä jos lapsenlapsia ei synny?

Yhteiskunnan asettamasta elämän tarkoituksesta Jungner käyttää esimerkkinä isänmaallisuutta: moni on kuollut isänmaan puolesta. Ehkä samankaltainen, ulkoa asetettu elämän tarkoitus voi löytyä jollekin myös uskonnon kautta. Toki uskosta voi myös itse etsimällä löytää elämänsä tarkoituksen, näin luulen.

Kolmas vaihtoehto, itse etsitty elämän tarkoitus on kaikkein mielenkiintoisin ja vaikein. Jokaisen maailma on eri. Elämän tarkoitus voi myös olla erilainen. Olen ajatellut, että elämän tarkoitus on olla onnellinen: etsiä, löytää ja valita onnellisuus. Mutta onnellisuus ei ole ainakaan minulle mahdollista, jos se on saavutettu väärin keinoin tai jos ympärillä olevat ihmiset eivät ole onnellisia.

”Elämäni tarkoitus on auttaa muita rakastumaan elämäänsä.”, kiteyttää Jungner. Eikö olekin osuvasti sanottu! Oikeastaan oma elämän tarkoitukseni on hyvin samankaltainen. Ja tarkemmin kun ajattelee, myös työni tarkoitus on auttaa muita rakastumaan elämäänsä. Kyse ei siis ole pelkästään siitä, että on itse onnellinen, eikä siitä, että ympärillä olevat ihmiset ovat onnellisia. Kyse on auttamisesta: vain muita auttamalla voi olla onnellinen. Ja toisaalta: kestävää auttamista on se, että aktivoi apua tarvitsevat oivaltamaan ja toimimaan itse. Keinoja on monia, itse uskon esimerkkiin, kannustamiseen ja rohkaisemiseen.

”Jos elämällä on tarkoitus ja intohimoa, tässä alkaa olla jotain järkeä. Silloin kuolema on vain se vaihe, jolloin joku viheltää pilliin.”, tiivistää Jungner. Intohimo tarkoittaa hänelle asiaa, jossa tahtoo kehittyä ja jolle haluaa omistautua. Jungnerin intohimona on ihmisyhteisöjen sisäisen toimintadynamiikan ymmärtäminen. Ei ollenkaan hullumpi intohimo!

Jungner puhuu myös teoista, jotka kaikuvat iäisyyteen. Monen elämä jatkuu lapsissa. Mutta entä jos lapsia ei ole? Mitä minusta jää jäljelle, kun kuolen? Oliko elämäni yhdentekevä? Kenelle säästän valokuvia, kuka muistelee minua? Näitä moni lapsettomaksi jäänyt pohtii. Joku haluaa kirjoittaa kirjan, toinen rakentaa talon. Jungnerin mukaan kaikki ihmisen teot heijastuvat maailmaan, jopa satojentuhansien vuosien päähän. Teot voivat olla ihan pieniäkin, esimerkkinä se, miten kohtelee työtovereita. Minä puhun iäisyyteen kaikuvista teoista maailmanpelastamisena. Minulle maailmanpelastaminen on työtä ja arkisia tekoja. Olennaista on tehdä jotain, saada aikaan muutosta, ei vain kellua läpi päivien ja vuosien.

Näin ajattelen tänään. Toivottavasti opin elämän tarkoituksesta ja elämästä yleensäkin päivien ja vuosien kuluessa lisää. Yhdestä asiasta olen varma: jokaisen elämällä on tarkoitus.

Elämällämme on tarkoitus
Ja joka hetkessä kauneutta
Emme ole automaatteja
Virhelyöntejä ruudulla

Elämällämme on tarkoitus
Jokaisen tarina on arvokas
Emme ole tyhjänpantteja
Tuhkaa korulippaassa

Samuli Putro: Tuhkaa korulippaassa