Itsenäisyydestä ja afrosuomalaisuudesta

Itsenäisyyspäivä herättää minussa ristiriitaisia ajatuksia. Leijonariipus-hemmot ja siniristilippu-kaiffarit ovat vieneet itsenäisyydestä ilon ja arvostuksen. He ovat myös loanneet veteraanien maineen kiitos-paidoillaan. Isänmaallisuudesta on tullut minulle kirosana ja uhka. Myös Tieto-Finlandia -palkinnon saanut Ville Kivimäki harmittelee, että veteraanit on otettu muukalaisvihan välineiksi:

Historiallisesti katsottuna sotasukupolven kestävintä sisäpoliittista perintöä on kuitenkin suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen 1950-luvulta alkaen, ei rasismi, militarismi saati uusliberalismi.

Tyttäreni on syntynyt Etiopiassa. Keskustelemme paljon suomalaisuudesta ja afrikkalaisuudesta. Mitä merkitystä on sillä, mihin maahan on syntynyt? Entä sillä, missä maassa asuu? Miten ihonväri liittyy tähän kaikkeen? Onko tummaihoinen vähemmän suomalainen kuin valkoihoinen? Jos ei, niin miksi hän joutuu aina vakuuttamaan ja perustelemaan suomalaisuuttaan?

Onneksi identiteettinsä voi rakentaa myös itse. Tulevaisuudessa on varmasti suuri rikkaus, jos pystyy sujuvasti navigoimaan erilaisten identiteettien välillä. Afrosuomalainen ei ole joko suomalainen tai afrikkalainen, vaan hän on molempia, osittain itse valitsemallaan ja osittain ympäristön määrittelemällä tavalla. Aihetta käsitellään myös Sonya Lindforsin ohjaamassa tanssiteoksessa Noir?  Aiheen mielenkiintoisuudesta ja ajanohtaisuudesta kertonee jotain se, että teoksen liput varattiin hyvin nopeasti loppuun.

Juridisesti lapseni on yhtä lailla oikea suomalainen kuin me täällä syntyneetkin. Yhdessä asiassa hän on kuitenkin eriarvoisessa asiassa: hänestä ei nykylakien mukaan voi tulla Suomen presidenttiä. Tämä on tosin ehkä kuitenkin enemmän periaattellinen kuin käytännöllinen ongelma. Vaikka mistä sitä koskaan tietää.

Afrosuomalaisen tyttären kautta minulle on avautunut paitsi suomalaisuus, myös rasismi. Terveisiä vaan kaikille, jotka väittävät, ettei Suomessa ole rasismia. Olisi ehkä jo aika avata silmät. Maryan Abdulkarim huomauttaa, että rasismia on paljon, mutta valkoihoiset kantasuomalaiset eivät sitä välttämättä huomaa, koska rasismi ei koske heitä.

Palataan vielä itsenäisyyteen. Arvostusta on osoitettu pääasiassa sotaveteraaneille, mutta toimittaja Maria Pettersson nostaa Nyt-liitteen kolumnissaan aiheellisesti heidän rinnalleen myös neuvottelijat. Hänen puolalainen ystävänsä löytää Suomesta paljon juhlimisen arvoisia asioita:

Ja onko paraatia ilmaiselle koulutukselle ja kolmikerroksisille ikkunoille? Kunnioitetaanko ilmaista terveydenhoitoa? Juhlitaanko maailman parhaita LVI-systeemeitä? Onko paraatia sosiaaliturvalle, onko?

Meillä on monia syitä juhlia itsenäisyyttä. Ottakoon jokainen vapauden päättää itse niin identiteetistään kuin itsenäisyyden merkityksestä. Minä yritän oppia Ville Kivimäeltä avarakatseisuutta:

Saahan ihmiset leijonariipusta ja kiitos-paitoja pitää. Monilla heillä on varmaan vilpitön halu osoittaa jotain. Sekin on ikävää, että kun suomalainen mies vihdoin osoittaa lämpöisiä tunteita, niin heti tullaan viisastelemaan, että tsot tsot, tässähän on joku rasistinen piiloagenda. Siellä on varmaan monia veteraaneja ihan vilpittömästi arvostavia ja kunnioittavia ihmisiä.

Hyvää itsenäisyyspäivää!