Kahdeksan vuotta unelmaduunissa

Päivälleen kahdeksan vuotta sitten, aprillipäivänä 2006, aloitin työni Lapsettomien yhdistys Simpukan ensimmäisenä toiminnanjohtajana. Tehtäväni oli ja on edelleen edistää tahattomasti lapsettomien hyvinvointia. Yhdistys oli päässyt Raha-automaattiyhdistyksen yleisavustuksen piiriin. Avustussumma oli tuolloin 35 000 euroa vuodessa.

Olin ollut yhdistyksen toiminnassa mukana jäsenenä ja vapaaehtoisena. Innostusta puhkuen ja pää täynnä ideoita aloitin työni. Olin valtakunnallisen yhdistyksen ainoa työntekijä. Olin aiemmin ollut sosiaalipoliittisena sihteerinä ylioppilaskunnassa, Tamyssa, jossa ympärilläni oli kymmenkunta mukavaa työkaveria.

Aluksi pelkäsin, että työni yhden henkilön toimistossa on yksinäistä. Pelko oli turha, sillä Simpukassa ympärilläni on aina ollut paljon ihmisiä niin virtuaalisesti kuin konkreettisestikin: vapaaehtoistoimijoita, luottamusjohtoa, yhteistyökumppaneita, kollegoita. Haaveilin toki isommasta työyhteisöstä, joka varmistaisi paitsi laajemman toiminnan, myös monipuolisemman ideoinnin. Unelmoin, että vielä joku päivä meitä on Simpukan toimistossa kymmenen työntekijää.

Ensimmäiseksi etsin yhdistykselle toimiston. Seuraavaksi vuokrasin entisestä työpaikastani Hiacen ja värväsin mieheni sekä siskoni muuttotalkoisiin. Yhdessä haimme yhdistyksen entisestä ”toimistosta” (joka oikeasti oli töölöläinen pesutupa) sekalaisen irtaimiston ja siirsimme sen Tampereelle 30 neliön toimistoon. Touhusta oli glamour kaukana. Innolla sisustin uutta toimistoa ja tartuin työhön. Tavoitteeni olivat korkealla ja intoa riitti, mutta realismia oli hyvin vähän.

Yksin puurtaminen oli haastavaa. Vuonna 2007 järjestin päätapahtumamme, Lapsettomien lauantain, neljällä paikkakunnalla. Tein itse kaikki järjestelyt ja hoidin tiedotuksen. Ryhdyin sitten kyselemään vapaaehtoisia tapahtumiin, olinhan itse menossa Helsingin tapahtumaan enkä voinut olla neljässä paikassa yhtäaikaa. Kenellekään ei tuntunut sopivan ja paniikki alkoi hiipiä. No, siitäkin selvittiin. Opin läksyni ja seuraavana vuonna järjestin tapahtuman vähän pienemmällä mittakaavalla ja rekrytoin vapaaehtoiset ajoissa.

Vuosien kuluessa sain työkavereita: ensin järjestösihteerin ja pari vuotta sitten vertaistukikoordinaattorin. Myös toiminnassa mukana olevien aktiivisten ja sitoutuneiden vapaaehtoisten määrä kasvoi koko ajan. Enää minun ei tarvinnut yksin pelastaa koko maailmaa.

Tänään, aprillipäivänä 2014, toimintamme laajenee jälleen. Simpukassa aloittaa kaksi uutta työntekijää SimpukkaParit-projektin käynnistymisen myötä. Projektissa kehitetään vertaistukeen perustuvaa parisuhdetoimintaa. Nyt meitä on toimistolla jo viisi ja RAY:ltä saamamme vuosittainen avustus on kohonnut reilusti yli 200 000 euron:

Simpukan jäsenmäärä on näiden vuosien aikana kaksinkertaistunut. Iloitsen Simpukan kasvusta. Ilman aktiivisia vapaaehtoistoimijoita tämä ei olisi onnistunut. Merkitystä on myös pitkällä historialla. Vuonna 1988 kolme kuopiolaista naista sai idean, joka on kantanut näihin päiviin asti ja tulee kantamaan vielä pitkään. Kiitos kuuluu myös kaikille niille, jotka ovat puhuneet lapsettomuudesta avoimesti ja lisänneet tietoisuutta niin tahattomasta lapsettomuudesta kuin Simpukastakin. Ja ihan mahtavaa on, että Raha-automaattiyhdistys on katsonut Simpukan luottamuksen arvoiseksi.

Minulle Simpukan toiminnanjohtajana toimiminen on unelmaduuni: saan tehdä töitä ihanien ihmisten kanssa tärkeän asian parissa. Parasta on ollut mahdollisuus kehittää yhdistystä ja ennen kaikkea nähdä kehitystyön tuottavan tulosta. Kymmenen hengen toimistoon on vielä matkaa, mutta puoliväli on jo saavutettu.

Löysin muuten netin syövereistä muiston joulukuulta 2006: olin Aamu-tv:ssä puhumassa sijaissynnytyksistä. Saman aiheen parissa olen tänä keväänäkin työskennellyt. Ajatukseni ovat onneksi noista ajoista jalostuneet ja permanentista sekä täti-tyylistä olen älynnyt luopua. Jotain kehitystä on siis tapahtunut paitsi yhdistyksessä niin myös minussa.