Tavoitteet, strategia, mittarit, tulokset, tuotokset, vaikutukset, vaikuttavuus, arviointi, seuranta, raportointi. Tätähän tämä elämä nykyään on, myös järjestöissä.
Olin tänään SOSTEn Tutkimus- ja arviointiverkoston verkostotapaamisessa yhtenä case-puhujana kertomassa siitä, miten vapaaehtoiset arvioivat toimintaa Simpukka-yhdistyksessä. Esitykseni löytyy SlideSharesta.
On ihan ok, että järjestötoiminnassa asetetaan tavoitteita ja seurataan ja arvioidaan niiden toteutumista. Jatkuva kehittäminen on menestyvän järjestön elinehto. Mutta vapaaehtoisten pitää saada tehdä sitä vapaaehtoistoimintaa, jota he ovat järjestöön tulleet tekemään. Vapaaehtoisilla on monia motiiveja (joista olin muuten 10.12. puhumassa Ylen Suora linja -ohjelmassa, katsottavissa Yle Areenasta).
Simpukan vapaaehtoistoimijoiden motiiveissa korostuvat erityisesti saaminen ja läheisyys. Vertaistukijaksi on ryhdytty, koska on kaivattu tukea tai vaikka oman merkityksellisyyden kokemusta. Hyvä porukka ja ryhmähenki saavat jatkamaan. Olennaista on myös toiminnan organisointitapa: järjestön pitää tarjota raamit ja puitteet ja työntekijöiden on huomattava kiittää, kannustaa ja tarjota tarvittaessa apua. Jos kehitysideoita ei kuunnella tai toisaalta vaaditaan koko ajan uusien lippusten ja lappusten täyttämistä, voi vapaaehtoistoimijan into lopahtaa.
Vapaaehtoistoimintaan kuuluu vapaus. Vapaaehtoisten ei tarvitse tuntea olevansa vastuussa kaiken maailman arvioinneista ja raportoinneista. Olkoot ne toimintaa organisoivien ammattilaisten päänsärky (kyllä, päänsärkyä ne joskus konkreettisesti aiheuttavatkin). Meidän järjestötyöntekijöiden tehtävänä on pilkkoa raportointi ja arviointi sopiviin palasiin, pari lomaketta vuodessa riittää. Ja toisaalta: arviointi ei ole erillään muusta toiminnasta. Kaikkea toimintaa voi katsoa arviointi- ja kehittämisnäkökulmasta.
Pelasta maailma 
Paluuviite: Vapaata kansalaisaktiivisuutta vai järjestömuotoista vapaaehtoistoimintaa? | Pelasta maailma