Opiskelua, kasvua ja ystäviä – 20 vuotta SAMKin sosionomikoulutusta

Tällä viikolla sain olla juhlimassa Satakunnan Ammattikorkeakoulun 20-vuotista sosionomi-koulutusta.

Omien parissa 

Vuonna 1996 aloitin tuolloin vielä väliaikaisessa ammattikorkeakoulussa sosiaalialan opinnot. Kaikki oli uutta – esimerkiksi ammattinimike selvisi vastasi lähellä valmistumisajankohtaa. Sosionomi-koulutus ei ollut ykkösvaihtoehtoni, sillä minusta piti tulla luokanopettaja. Onneksi päädyin kuitenkin ammattikorkeakouluun.

Ensimmäistä kertaa elämässäni koin olevani omieni joukossa. Peruskoulussa luokat muodostuivat asuinalueiden mukaan, lukiossa koulumenestyksen perusteella. Nyt koolla oli ryhmä ihmisiä, joita kiinnostivat samankaltaiset asiat ja jotka oli pääsykokein ja soveltuvuustestein valittu. Ryhmäytymistä tuettiin monin keinoin. Heti opiskelujen alkuvaiheessa meidät lähetettiin Kullaalle leirille, jossa nukuimme laavuissa ja rakensimme yhdessä maakellarin.

Pohja ammatillisuudelle

Sittemmin olen opiskellut lisää, enkä työurallakaan ole varsinaisia sosionomin töitä juurikaan tehnyt. Silti sosionomi-koulutus on kaiken pohja. Sieltä ammennan niin substanssipuoleen kuin erityisesti ihmisten kohtaamiseen. Sosiaalipegoginen viitekehys auttaa näkemään ihmiset kokonaisina – oman elämänsä, yhteisönsä ja yhteiskunnan osina. Se myös uskoo ihmisten omiin voimavaroihin ja kasvuun. Myöhemmin opiskelin yliopistossa sosiaalipolitiikkaa, joka toi tähän kokonaisuuteen yhteiskunnallisempaa näkemystä.

Opintoihin kuului paljon työharjoittelua ja työelämäprojekteja. Pääsimme haastaviin paikkoihin. Minä tein harjoitteluja muun muassa nuorisokodissa ja psykiatrisen sairaalan nuorten osastolla. Oli pakko löytää ammatillinen suhtautuminen – jokaiseen elämäntarinaan ei voinut upota. Tämä on osoittautunut tärkeäksi työtaidoksi ja auttanut jaksamisessa haastavissa tilanteissa.

Elämää, ei vain opiskelua

Opiskeluvuosia muistellessa mieleen palautuu paljon muutakin kuin pelkkää opiskelua. Parikymppisenä sitä etsii itseään ja ainakin minulle nuo vuodet olivat kasvun ja muutoksen aikaa elämän monilla osa-alueilla. Opiskelukavereiden kanssa elettiin – ei pelkästään opiskeltu. Miten hienoa oli taas tavata heitä, kuten myös tärkeää opettajaamme ja opastajaamme Kaarinaa. Ihan kuin kaksikymmentä vuotta olisi tuosta vain pyyhkäisty pois!

Vaikka tapaaminen opiskelukavereiden kanssa oli ihana, en voinut olla miettimättä luokkakokousten ongelmaa. Itse nimittäin välttelin vastaavia tilanteita vuosien ajan. Elämässä ei aina kaikki mene niin kuin olisi toivonut ja helposti tuntuu, että kaikilla muilla on asiat paremmin. Ei ole helppoa vastata kysymyksiin työurasta, parisuhteesta ja lapsista, jos itse on työtön, eronnut tai tahattomasti lapseton.