Lapsettomuudesta, myötätunnosta ja palautteesta

”Mielestäni aihe on aivan käsittämätön, että siitä pitää väsätä kokonainen lehti.  Kylläpä jotkut naiset, myöskin ne joilla on lapsia, pyörivät asian ympärillä.”

Näin alkoi sähköposti, jonka lähetti (omalla nimellään) henkilö, jonka työpaikalle oli tilattu Simpukka-lehti. Olen toiminut tahattoman lapsettomuuden parissa yli kymmenen vuotta, ensin vapaaehtoistoimijana ja sitten työntekijänä. Tänä aikana lapsettomuuteen liittyvät asenteet, tietoisuus ja ymmärrys ovat menneet parempaan suuntaan, mutta paljon on vielä tehtävääkin, sen osoittaa tuo viesti.

”Kyseessä on luonnollisesti elämään kuluva asia, josta ei voi tehdä valituskierrosta korkeampaan oikeuteen”, jatkui palaute. Aivan totta. Mutta onko se syy olla surematta tai yrittämättä tehdä jotain asian hyväksi?

Kyseisessä palautteessa minua harmittaa eniten ihmisten kokemusten ja tunteiden mitätöinti, täydellinen myötätunnon puute. Simpukka-lehti on täynnä rohkeiden lapsettomien koskettavia haastatteluja. Ensimmäistä kertaa jopa kansikuvassa on tahattoman lapsettomuuden kohdannut henkilö. Ymmärrän, että lapsitoiveen toteutumattomuuden kokonaisvaltaisuutta on vaikea ymmärtää, mutta sitä en ymmärrä, että jollakin on pokkaa väittää, että nämä tunteet ovat turhia, tai että niihin ei ole oikeutusta.

Käyn silloin tällöin messuilla esittelemässä Simpukkaa.  ”Lapsettomuus, se ei koske minua!”, tuhahtaa joku aina silloin tällöin. Yritän aina sanoa, että koska joka viides pariskunta kohtaa lapsettomuuden, on sinunkin lähipiirissäsi todennäköisesti joku, jota asia koskettaa. ”Ei ole, minulla on kaksi tytärtä ja heillä on jo lapsia!”. Ehkäpä näin. Vai voisiko sittenkin olla, että lähipiirin lapsettomat eivät ole uskaltaneet kertoa kokemuksistaan, kun ovat pelänneet kohtaavansa ymmärtämättömyyttä ja myötätunnon puutetta?

Lapsettomat kohtaavat myös surun arvottamista: ”Maailmassa on vakavampiakin ongelmia. Kaikki eivät voi saada kaikkea. Eihän lapsettomuuteen kuole.”. No ei kuole ei, mutta lapsettoman elämä voi sisältää paljon muutakin kuin ”itsekkään” toiveen saada lapsi. Kuulen viikottain koskettavia tarinoita. Joku on toivonut lasta kymmenen vuotta, tullut lopulta raskaaksi ja menettänyt vauvansa heti syntymän jälkeen. Joku on saanut kymmenen keskenmenoa ja miettii, jaksaako enää yrittää. Joku toivoo, että ehtisi saada lapsen ennen kuin syöpää sairastava oma isä ehtii kuolla. Joku tulee jätetyksi kesken hedelmöityshoitojen: siinä meni sekä parisuhde että toive lapsesta.

Ja jos vähän tarkemmin miettii, lapsettomuudessa on kyse maailman merkittävimmästä asiasta: elämästä. Meistä ketään ei olisi olemassa, jos vanhempamme eivät olisi saaneet lapsia. Lapset ovat helppo tarkoitus elämälle. ”Mikä on minun paikkani yhteiskunnassa? Mitä minusta jää jäljelle, kun kuolen?”, joutuvat lapsettomat miettimään.

Simpukassa ei silti surkutella. Lapsettomuudesta selviää kyllä, muutkin ovat selvinneet. Emme patista ketään hedelmöityshoitoihin, emmekä aja sitä, että kaikkien olisi hankittava lapsia (näistäkin asioista meitä on joskus syytetty). Päinvastoin tuomme esiin voimaannuttavia esimerkkejä siitä, että ilman lapsia voi elää antoisaa elämää. Mutta lapsettomuuttaan saa surra. Aivoissa ei ole katkaisijaa, josta surun tai lapsitoiveen saa pois päältä. Elämänilo ja merkitys löytyy kyllä, kun sen aika on.

Haluamme kehittää Simpukka-yhdistystä. Siksi palaute, kriittinenkin, on erittäin tervetullutta. Mutta sitä en sulata, että joku väittää, että asia, jonka parissa Simpukassa on tehty 26 vuotta työtä on ihan käsittämätön ja että lapsettomilla ei ole oikeutta surra.

Lisätietoja:
Kuka on lapseton?
Lapsettomien yhdistys Simpukka ry